Iskelmä on jännä ilmiö. Sen löytää kaikkialla, missä sattuu kulkemaan. Esimerkiksi töissä, bussissa ja kotona. Se ei hylkää suomalaista hädän keskellä, ja se kertoo ymmärtävänsä suomalaista sanoituksissaan. Siitä kuinka vaimon, koiran kuoleman ja köyden katkeamisen jälkeen ainakin on tarina kerrottavana. Lisäksi joitain ihmisiä se opettaa ihmisiä näkemään, mikä heille on tärkeää. He näkevät muuttuvansa täysin ihmisinä, kun he uppoutuvat iskelmämusiikkiin. Joillekin se on hyvä, joillekin huono asia. Jopa niinkin, että haluaisi tulla ammutuksi.

Iskelmämusiikki on siitä mielenkiintoinen asia, että se tuo esille parhaimmat puolet soittajista, kuten esimerkiksi heidän kykynsä tehdä ilmeitä ja rakkautensa 70-luvun klassikoihin. Vuosien kokemus on opettanut, mitkä ovat ajattomia klassikoita ja mikä toimii hitaasti vaihtuvissa yleisöissä. Samaten soittajat kasvavat musiikkiin niin paljon, että osaavat rakastamaansa ammattia harjoittaa missä kunnossa tahansa. Tuota voisi sanoa merkittäväksi omistautumiseksi.