Työllä on väliä. Työläisiä eli duunareita löytyy joka paikasta ja joka kaupungista. Heidän työpanoksensa näkyy ja kuuluu joka kaupungissa. Myös heidän läsnäoloansa on vaikea huomata. He jättävät jälkensä Stockmannin lasisiin hyllyihin, he tietävät nyky-yhteiskunnan ongelmista, ja muistavat kertoa niistä kahviloissa ja ravintoloissa. Tämän he tekevät tarvittaessa myös kuuluvalla äänellä. Yksi selväpiirteisin duunareiden ominaisuuksista on se, että he pitävät rahaa arvossa. Heidän ymmärrykseensä kuuluu, että työstä saatu palkka on vertailemisen arvoista ja sen tarkka ja huolellinen käyttäminen on olennaista. Verorahoista kannetaan huolta ja heistä on sääli tukea sillä työtä, johon heidän käymänsä koulu ei kouluttanut. He pitävätkin koulutusta varsin tärkeänä, ja katsovat että vain harvat valitut elämänkoulut opettavat tekemään oikeita töitä, jonka tunnuksena on suuri palkka ja täten suuri kunnioitus. He saavat tästä hyvästä myös ajoittain ympärilleen naisia kyselemään neuvoja yhteen ja toiseen asiaan.

Mutta mitä on maailmassa työläisten lisäksi? Puhutaan akateemikoista, lahjakkaista henkilöistä, jotka eivät tyytyneet hyväpalkkaiseen työhön koulivaan kouluun. Sen sijaan he pyrkivät toteuttamaan itseään kunnianhimoisella ilmaistyöllä, joka antaa mahdollisuuden toteuttaa itseään ja parantaa tiedettä väitös ja väite kerrallaan. He epäilyttävät työläisiä, kun kuulevat etteivät he osaa laittaa talon sähköjä kuntoon. Myös huomatessaan, etteivät he pysty osoittamaan kiinnostusta autoihin tai urheilutuloksiin he huolestuvat. Tätä huolestumista akateemikot voivat vähentää hankkimalla ammattikorkeatutkinnon, ja opettemalla työskentelemään esimerkiksi tarjoilijan roolissa, jotta he samalla oppisivat tuntemaan empatiaa. Yhdenvertaisuuden tunnetta vahvistaa myös tieto siitä, että he pystyvät keittämään kahvia tarpeen yllättäessä. Muutoin tähtitiedeprofessorin ja duunarien tapaaminen saattaa johtaa siihen, että professori lähetetään mielisairaalaan, jotta hänet saataisiin vieroitettua pilipali-tieteestä, kuten joskus sanotaan.

Mitä mahtaa käydä, kun kaksi näin erilaista sosiaaliluokkaa yhdistetään keskenään, ehkä naimisiinmenon muodossa? Minun nähdäkseni siitä seuraisi hyviä asioita: työläinen pääsisi matkustelemaan Ahvenanmaata pidemmälle varakkaan ja kielitaitoisen puolisonsa kanssa, missä ei tarvitsisi enää huutaa Lapin Kultaa. Pelkkä normaalilla äänenpainolla ja -sävyllä pyytäminenkin riittäisi. Lisäksi akateemikko saisi kotinsa remonttiin ja puuhalkonsa halki. Hiljalleen molemmat alkaisivat ansaita 4000e kuussa ja äänestäisivät Kokoomusta ja Vihreitä. Mahdollisesti he alkaisivat myös arvostaa töitänsä ja toisia ihmisiä.

Iskelmä on jännä ilmiö. Sen löytää kaikkialla, missä sattuu kulkemaan. Esimerkiksi töissä, bussissa ja kotona. Se ei hylkää suomalaista hädän keskellä, ja se kertoo ymmärtävänsä suomalaista sanoituksissaan. Siitä kuinka vaimon, koiran kuoleman ja köyden katkeamisen jälkeen ainakin on tarina kerrottavana. Lisäksi joitain ihmisiä se opettaa ihmisiä näkemään, mikä heille on tärkeää. He näkevät muuttuvansa täysin ihmisinä, kun he uppoutuvat iskelmämusiikkiin. Joillekin se on hyvä, joillekin huono asia. Jopa niinkin, että haluaisi tulla ammutuksi.

Iskelmämusiikki on siitä mielenkiintoinen asia, että se tuo esille parhaimmat puolet soittajista, kuten esimerkiksi heidän kykynsä tehdä ilmeitä ja rakkautensa 70-luvun klassikoihin. Vuosien kokemus on opettanut, mitkä ovat ajattomia klassikoita ja mikä toimii hitaasti vaihtuvissa yleisöissä. Samaten soittajat kasvavat musiikkiin niin paljon, että osaavat rakastamaansa ammattia harjoittaa missä kunnossa tahansa. Tuota voisi sanoa merkittäväksi omistautumiseksi.

Muumimukit eivät ole merkityksettömiä. Tove Janssonin hellyyttävät muumihahmot ovat nykyään päätyneet mukien kuvitukseksi. Nuo mukit ovat nykyään hyvä tapa aloittaa talvi- ja muunlaisetkin aamut. Muumimukiharrastus on myös oiva keino tutustua muihin ihmisiin, kun heitä pyytää mukinhakureissulle halpahalleihin pitkin suomenmaata. Tuli mieleen kuinka kerran menimme Anselmi-Ylermin kanssa Poriin, yhteen elämänmakuiseen kaupunkiin Itämeren rannikolla, muumimukien perässä. Harmi kyllä, emme löytäneet yhtäkään, mutta matkalla sain selville, kummalla meistä on suurempi muumimukikokoelma. Anselmi-Ylermillä taisi olla, mutta ei hienotunteinen äiti tällaisissa asioissa paljasta asioiden todellista tilaa. Sanotaan vaikka että minulla olisi yksi rikkinäinen muki enemmän kuin Anselmi-Ylermillä. Muumimukien keräily on mainio syy vertailuun pitkillä automatkoilla.

Muumimukit ovat lisäksi hyvä keino tulevan päivän ennustamiseen. Jos aamulla tiskikaapista poimii keltaisen mukin, tulee päivä olemaan aurinkoinen ja lämpöinen. Taas jos aamulla saan käteeni sinisen mukin, kellarissa sattuu kosteusvahinko. Ennusteet eivät ole kertaakaan erehtyneet. Jos minä joihinkin luotan, niin muumimukeihin.

Joskus kuitenkin mietin, että mitä tarkoittaa omistaa merkittävä muumimukikokoelma. Sellainen kokoelma tarkoittaa suurta ostovoimaa. Nimittäin hinnan noustessa ajan myötä myös kokoelman arvo nousee. Tällöin ne, jotka eivät tositarkoituksella ole olleet muumimukiharrastuksessa mukana, esimerkiksi ovat vain ajatelleet niitä käyttöesineinä, luopuvat ja tekevät tilaa tosiharrastajilla. Muumimukiharrastus on kova uhraus. Rahaa menee, mutta terveys paranee muumimukeista juodun englantilaisen teen myötä.

Televisiomainoksissa on jotain kiinnostavaa. Parhaaseen katseluaikaan ja sen ulkoupuolella tuleviin mainoksiin suhtaudutuaan sekä inhoten että ihastellen. Niiden kautta saamme käsityksen siitä, mitä rahoillamme saa ja mihin ne riittävät. Niiden kautta saa myös jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä me saattaisimme tykätä. Itse saatan joskus katsoa jonkin mainostauon herkeämättä alusta loppuun, ja sen jälkeen mietin poikani kanssa, mitä niiden mainostamista tuotteista tai palveluista ostamme. Emme ole aina yksimielisiä, mutta jälkeenpäin muistellen k-kaupan tarjoukset ovat saattaneet ajatuksemme yhteen. Mainoksissa on myös humoristisia piirteitä, joka tekee niiden katsomisesta youtube-videopalvelusta suosittuja. Ne tuovat telkkarin tietokoneeseen.

Joskus kuitenkin ne ovat äänekkäitä ja häiritseviä, joskus sekä kuvamateriaalin että aiheiden kannalta. Ne käyttävät kieltä, jota jotkut meistä ovat käyttäneet ja ne näyttävät meille uuden tavan käyttää hokemia ja lauseita. Niiden musiikki jää päähän, ja joskus se on ainoa asia, joka meille on jäänyt niistä menneistä päivistä.

Sosiaalinen media on keskuudessamme. Se on ilmiö, joka yhdistää sisään- ja ulospäinkääntyneet ihmiset verkossa kaikkina aikoina ja jokaisena päivänä. Sen ansiosta kaikki ihmiset saavat sanoa sanottavansa ja saavat kuulla muiden ihmisten vastauksen näihin mielipiteisiinsä. Ehkä on ymmärrettävää, että tätä mielipiteiden virtaa, joka lakkaamatta käy verkossa, tarkastellaan aamulla ja illalla. Mitä ihmiset toivoivat päivältä, kuinka herkulliselta luonas näytti ja maistui, ja mitä ihanaa tai ikävää päivän aikana tapahtui. Yhtä rajatonta on myös paikat osallistua keskusteluun, kenties pöntöllä istuskellessa tai sohvalla makaillessa.

Mitä sosiaalinen media tosin tarkoittaa arjen kannalta? Se vie aikaa, mutta samaten vie myös vessaistunto. Ajanviemisen lisäksi se tuo ihmiset luoksemme, silloin kun istumme kahviloissa ja kuppiloissa. Vaikkei ihminen olisikaan läsnä, hän on tavoitettavissa. Häneltä voimme kysyä mielipiteen.